Hannu Suntio -tarina tai tarina Hannu Suntiosta koostuu proosa- ja runomuotoisista kirjoituksistani, joilla monella on tapahtuman tai tapahtumaketjun tai ihmisen nimi, joka usein jää fiktion tai romantiikan esiripun taakse. Kirjoitukset ovat satunnaisessa järjestyksessä kuin lähteet ja tulivuoret, jotka eivät välitä ajasta.

Luonnon lapsi; meren ja metsän poika

Synnyin Vehkalahdella tai oikeammin kävin syntymässä Kotkan sairaalassa: Äitini ja isäni menivät sinne paloaseman ambulanssilla, ja saattokeikan jälkeen isäni lähti silloisen tavan mukaan ja vietti yönsä paloasemalla, koska kulkuyhteyksiä kotiin ei ollut. Minä elelin äitini kanssa viikon sairaalassa, kunnes lähdimme linja-autolla Neuvotonta kohti. Tämän kyläpahasen pysäkiltä elämäni alkutaival vei setäni ohjastaman Nami-sotahevosen kyydissä mutkittelevaa tietä pitkin reen reslalla Neuvottomanlahden rannalle kotiini, jota ympäröi metsien, peltojen, soiden, mäkien, niittyjen, ojien, jokien, saarten ja meren onnela.

Yksi meidän - minun, pikkuveljeni ja naapureiden lapsien - toimintakeskus oli pärekattoisen talomme suurtupa, varsinainen monitoimintahalli, jossa olivat mm. kangaspuut, höyläpenkki, iso uuni täynnä nahkasaappaita sekä nurkat ja seinustat tavaroineen; pelasimme siellä jopa koripalloa. Urheilu olikin meille elintärkeää, varsinkin hiihto, luistelu, yleisurheilu, pesäpallo ja myöhemmin myös jääkiekko. Rakensimme pellolle jopa yleisurheilukentän ja järjestimme oikein pääsymaksulliset kilpailut.

Liikuin reippaasti ja määrätietoisesti pienestä pitäen: Ikäviä käännekohtia olivat kyykäärmeen purema, muutamat aivotärähdykset ja migreeni. Yhtenä syystalven päivänä putosin viisi kertaa jäihin. Sen jälkeen äiti ei enää suostunut vaihtamaan kuivia vaatteita, vaikka totesinkin hänelle: "Kun sä et ymmärrä että se kestää."